Joulu tuli ja meni. Vipinää riitti, kun 3-v. kummipoika perheineen tuli meitä viihdyttämään. Koirilla riitti tekemistä ja kaikki meni hienosti. Jokaista koiraa ärsytti vuoronperään lahjaksi saatu autorata ja autoja pitkin käydä pyydystämässä. Kiellosta mentiin sitten nukkumaan.

Muuten ollaan huilattu ja vain lenkkeilty. Maanantaina käytiin Anskin kanssa valmistautumassa vuoden vaihteeseen ja ampumassa koirille. Törkeästi ammuttiin tiellä, kun ei muita Luukin parkkiksella näkynyt. Iitun kanssa otettiin paukut seuraamisessa ja Anski ei ainakaan mitään reaktiota huomannut. Lumi tosin tuntui vaimentavan paukkuja aikalailla. Pikainen paikkamakuu vielä ja neiti päästi pienin piipahduksen poistuessani sen luota sitten oli ihan hiljaa, nyt ei ammuttu paikkamakuussa. Riku tuli taas moikkaamaan Iitua ja nätisti olivat. Riku selvästi kunnioittaa äkäistä akkaa...

Urho ja Riku sen sijaan nauttivat taas toisistaan. Voi sitä riemun määrää, kun lapsukaiset pääsivät leikkimään. Meno on ihan erilaista kuin Iitulla ja Rikulla. Pojat leikkivät jopa narulelulla keskenään.

Tiistaina Urho pääsi häiriköimään avustajakoiraa ja hyvin hoiti hommansa. Oli siis todella häiritsevä ja houkutteleva, eikä itse välittänyt sähköpyörätuolista ollenkaan. Urho pääsi myös palkaksi leikkimään avustajakoiran kanssa ja hienosti pojat leikkivät. Urho taisi hiukan rakastua tähän leikattuun poikaan, mutta onneksi toinen oli kiltti ja tervejärkinen ja kertoi nätisti Urholle milloin tämän rakkauden tunnustukset menivät liian pitkälle ja onneksi Urho myös tällöin totteli.

Keskiviikkona koirat olivat hyvin energisiä lenkkeilystä ja pihalla riekkumisesta huolimatta otettiin sitten sisätottista. Intoa oli molemmilla enemmän kuin keskittymiskykyä ja tarkkuutta. Lopuksi järjestettiin namien etsintäkilpailu, joka olikin kova ja väsyttävä juttu. Iitu oli tässä hommas kyllä ihan pro, ehkä pojatkin oppivat perässä.

Torstaina ajeltiin vanhempieni luokse Antskogiin. Siellä Urhoa odotteli Tiuku neitokainen, jolta juoksut loppuneet viikko sitten. Tämän kun olisin muistanut ei Urho olisi mukaan päässytkään. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riitti, kun kaksikko paineli menemään niin sisällä kuin ulkona. Juoksuhajut veivät Urholta viimeisenkin järjen hivenen ja kovasti itketti auton ikkunasta katsella ihanaista Tiukua kun lähdettiin ajelemaan kotiin päin.